Mielensykkyrävyyhti.

Miksi? Miksi piti mennä tekemään suunnitelmia sunnuntaille. Sunnuntait on lepopäiviä siitä riippumatta, että lauantaina sai jo olla patalaiska ja päivän suurin suoritettava tehtävä oli pikainen reissu ruokakauppaan. Ja pitääkö tuon koiran käydä JOKA päivä ulkona? Enkö mä muka juuri imuroinut muutama päivä sitten ja pessyt pyykkiä? Ajatukset valuu kuin juoksuhiekka huomenna alkavaan viikkoon, maksamattomiin laskuihin ja tekemättömiin työtehtäviin. Nopeasti sunnuntainen lepohetki aamukahvin ja koiran kanssa sohvalla muuttuu pätkittäiseksi hengitykseksi, ajatusten sekasorroksi ja pikkuhiljaa minimaaliseksi paniikkikohtaukseksi. Talo ei kuitenkaan ole tulessa, kukaan ei ole hengenvaarassa ja itsellä näyttäisi olevan kaikki raajat tallella. Koiralla saattaa olla pissahätä. Lattialla on ulkoa kulkeutunutta hiekkaa ja kattilat makaa tiskaamatta altaassa. Onko nämä paniikkikohtauksella palkittuja ongelmia, rakas lanttupää?

 

Tein mä toki jonkin asteen tutkimustyötä tekemättömyyden vaikeudesta lauantaiaamuna. Kasasin lautaselle amerikkalaiseen tapaan maapähkinävoileivän, juustoa ja muutaman mandariinin. Kaataessani Kulta Mokkaa ylisuureen New York -kahvikuppiin mietin josko aamupalan äärellä kirjoittaisin blogia, tai selaisinko Facebookkia puhelimella. Koira möllötti sohvalla ja tuijotti mua (lautastani) kun radikaalisti päätinkin istua hauvelin viereen ja olla katselematta mitään elektronista laitetta tai kivikautisen paperista kirjaa. Siinä vedettiin juustoa napaan hyvä kaksikymmentä minuuttia. Aika tuntui pysähtyvän. Kuuntelin omaa hengitystä ja katkonaisen hyperventilaation sijaan hengitys tasaantui ja syveni. Koiran rapsuttelu sai aikaan kivan lämpimiä tunteita. Joka toinen minuutti viiden tunnin päästä suoritettava kauppareissu tupsahti kutsumattomana mieleen luomaan paniikkia, mutta tuuppasin kutsumattoman vieraan pois ajatuksista keskittymällä koiran tasaisen tyytyväiseen murahteluun ja omaan rauhoittuvaan olotilaan.

 

Jännä miten vuoden pimeimpänä aikana koko kroppa vikisee lisää auringonvaloa, mutta kun se mysteerinen lamppu vihdoin säteilee kirkkaalla taivaalla, viimeinen asia mitä mieli haluaa tehdä, on mennä ulos. Mieluummin sulkisin verhot ja sukeltaisin takaisin peittojen alle murjottamaan. Kun kuitenkin koiran pakottamana lähden aurinkoiseen metsään pakkasen nipisteltäväksi, olotila paranee jo muutamassa minuutissa ja mielen sekasorrot tasoittuu monta astetta. Tiskattavat kattilatkaan ei tunnu enää täydelliseltä maailmanlopulta. Metsäpolulla päätän tästä lähtien jättää älypuhelimen kotiin jokaisella lenkillä. Kaverit varmasti selviää vähemmällä määrällä “kato kuin söpö se on uudessa villatakissa” -koirakuvia. En ihan vielä uskalla pysähtyä kuuntelemaan omaa hengitystä ja universumia, tai tuntemaan miten olen yhtä luonnon kanssa, mutta raitis pakkasilma kieltämättä tuntuu hyvältä keuhkoissa. Luonnonääniä olisi helpompi kuulla ilman pellolla paukuttelevia metsästäjiä, mutta nähtiin me muutama (elävä) orava ja pikkulintu. En koe olevani osa luontoa, enkä pysty luomaan itselleni mielenrauhaa, mutta tunnen toki iloa kun katson pönttönä puskasta toiseen pomppivaa koiraani. Mielen sekasortoinen vyyhti ei aukea, mutta saan sen sysättyä jonnekin aivojen takaperukoille tukehtumaan omaan mahdottomuuteensa. Selkäkivut eivät ole poistuneet, mutta tunnen käveleväni edes muutaman sentin suorempana. Kotona olo on tarpeeksi rauhoittunut, jotta pystyn taas kirjoittaa.

 

Olen lukenut paljon artikkeleita ylisuorittamisesta, itsensä ylittämisestä ja jatkuvasta asioiden saavuttamisesta. Miten ihmiset kokevat ahdistusta ja paniikkia, koska he asettavat itselleen liikaa tavoitteita. Rauhoittuminen ja oleminen ei ole itsessään vaikeita asioita, mutta niistä luvalla nauttiminen on. Maanantaista perjantaihin oma elämä on fyysistä ja henkistä suorittamista joka päivä. Teen töitä kellon ympäri ja välillä pidempään. Joudun pakottaa itseni pois tietokoneelta ja pakottaa ajatukset hiljenemään. Toissapäivänä päivätöistä kotiin palanneena juoksin kuumaan suihkuun, koska olin litimärkä hiestä. Kuuma suihku voisi olla rentouttava, mukava tapahtuma, mutta mulle se on työtehtävien listaamista, tekemättömien asioiden muistelua ja minuuttien laskemista. Pakotin itseni istumaan alas ja hengittämään. Vaikka se veikin kaksi minuuttia tehokasta tulevaa työaikaa. Kummallisinta tässä mun paniikinomaisessa arjessa on se, että kukaan ei hoputa, tai käske tekemään enemmän. Se on täysin omaa henkilökohtaisen helvetin tuotantoa. Usein itsensä piippuun puskeminen laskee myös työtehoa. Parhaimmat työprojektit olen saanut aikaan vapaapäivänä, kun ei ole “pakko” tehdä mitään. Parhaimmat kirjoitukset on syntyneet kun kirjoitan vain itselleni, päästäkseni pakoon sitä kirottua mielensykkyrämyttyä. Hetkinä jolloin kellonajalla ei ole väliä. Silloin tulee mieleen kirkas ajatus, että hei – mä olen oikeastaan ihan okei just tällaisena.

 

Asetankin tavoitteeksi huomenna aamulla olla tarkistamatta herättyäni sähköposteja, säätilaa, pankkitilin saldoa sekä Facebookin elintärkeitä uutisia. Aion istua tässä sohvalla ja hörppiä Kulta Mokat kuunnellen yläkerrasta kantautuvaa kuorsausta. Ehkä töihin ajaessa en kuuntelekaan aamukuuden uutisia. Päivätyön ja iltatyön väliin suunnittelen tauon ja teen jotakin kivaa. Ehkä en vastaa sähköposteihin sillä sekunnilla kun ne saapuvat. Ehkä kirjoitankin jotakin itselleni ja jätän yhden työtehtävistä huomiselle. Ehkä vietän muutaman ylimääräisen hetken metsässä koiran hölmöilyä ihaillen. Ehkä huomenna keksin tavan antaa itseni olla juuri tällainen – mielensykeröinen, elämässä räpiköivä hyperventiloija.