Moth******ing takiainen.

4E0BD945-BB1B-4AB5-A88F-32CDDA9C88BC.jpeg

Muutama random -ajatus, jotka myllersivät päässäni nukkumaan mennessä.

 
– Ongelmalapset: Voit lähettää ne sisäoppilaitokseen, mutta vastapallona niitä tulee ihan karsee ikävä.

 
– Asiakaspalvelu: Ihminen, joka rakastaa työtään ja omaa kieroutuneen huumorintajun on paras asiakaspalvelija.

 
– Tukka: Miksi meillä on tukka? Miksi käytämme tunteja jo kertaalleen kuolleen solukon puunaamiseen ja selvittelyyn?

 
– Hevosihmiset: Luovuuden ja hulluuden välillä on hiuksenhieno raja, jolla heppatytöt (ja -pojat) päivittäin elävät. Ostetaan hirven kokoinen eläin. Hypätään sen selkään, ja koitetaan saada se taipumaan. Kun ei taivu, hakataan päätä seinään, maksetaan tukku rahaa valmentajalle, joka puolestaan saapuu paikalle hakkaamaan päätänsä seinään.

 

– Intohimo: Mikä saa hullut, luovat, ja auttamattoman kummalliset ihmiset rämpimään mutalammikkoon, korjaamaan aitoja, opettamaan poniratsastajia kaatosateessa, ja putsaamaan asiakkaiden takiaisiin fiksaantuneita eläimiä kello yhdeksältä illalla? Kun niiltä asiasta kysyy, vastaus on aina vakio: ”Ku tää onnii kivaa.”

 

Riemukkaita epätoivon hetkiä kaikkien ihanaan, harmaaseen syksyyn toivottaen,

Teija

Advertisements

Korporaatiopelko.

korporaatio

*** VAROITUS! Seuraava blogikirjoitus sisältää tolkuttoman määrän sarkasmia ja on kirjoitettu kieli poskella. ***

 

Hei ystävät,

Haluaisin lyhyesti pohtia (ääneen) aiheita ystävyys, luottamus ja uskollisuus. Moni teistä on varmasti huomannut, että olen aloittanut äskettäin uudessa työssä. Teen parhaani sopeutuakseni korporaatiomaailman kiemuroihin ja haasteisiin. Tämä on ajoittain hankalaa, sillä työskentelin freelancerina vuosia ja puolet päivistäni vietin hevostallilla täysin eri maailmassa. Muutos on ollut rankka, mutta ilokseni olen saanut haalittua kaappiini muutaman korporaatiomekon ja –paidan, ja olen opetellut uudelleen kävelemään korkokengillä.

Suureksi ilokseni sain esimiehekseni varsin valloittavan ja suvaitsevan yksilön. Kyseinen henkilö on ollut erittäin ymmärtäväinen ja ohjeistanut minua esimerkiksi asioissa, kuten milloin illalliselle kuuluu laittaa mekko päälle ja milloin on pakko kammata tukka. Lisäksi hän on opettanut minulle aimo kasan erilaisia kirjainyhdistelmiä, esimerkiksi STO, CRF ja SAP, jotka muistan jo ulkoa ja joiden merkityksen suunnittelen opiskelevani lähitulevaisuudessa. Esimieheni on myös suojellut minua monelta sisäiseltä itsemurhalta ja opastaa jatkuvasti olemaan oma itseni, mutta tietyissä tilanteissa olemaan myös hiljaa. Voin sanoa ilman huolen häivää, että esimieheni on luotettava ja uskollinen ystäväni. Tai niin luulin – kunnes tämä kirpsakka talvinen tiistaiaamu koitti.

Työmatkalle lähtiessä olen aina lentokentällä ennen matkatovereitani ja odotan uskollisesti heitä Check-In –pisteellä, jotta voimme yhdessä kävellä turvatarkastuksen läpi. Joudun jatkuvasti odottamaan kyseisiä henkilöitä, koska he ovat aina myöhässä. Tänään päätin itse lähteä kotoa hieman myöhemmin, jotten joudu yksin pelokkaana ja herkkänä yksilönä odottamaan seuralaisiani tuntitolkulla. Jäin suustani kiinni taksikuskin kanssa ja turvatarkastuksen jono oli tällä kertaa yllättävän pitkä. Saavuin portille, kun boarding oli jo hyvässä vauhdissa. Aistin voimakasta närkästystä esimieheni ja wannabe-esimieheni osalta. Säikähdin hieman tätä vihamielisyyttä, joten olen ollut tavallista hiljaisempi tänä aamuna.

Vihamielisyys jatkui ensimmäisen lennon aikana. Molemmat ”esimiehet” istuivat kuulokkeet päässä paikoillaan ja ignoorasivat ”alaisensa” täysin. Päätin olla ”isompi ihminen” ja pysyin positiivisena ja pirteänä omana itsenäni. Sisälläni tosin alkoi myllertää epätoivo, jätetyksi tulemisen pelko, sekä hämmennys.

Lentoasemalle kävellessämme räjähti viimeinen piste. Tai pommi. Wannabe-esimieheni ilmoitti, että hän vie esimieheni Lounge-ravintolaan syömään – minua ei ole kutsuttu mukaan. Kun silmiäni räpytellen ja kyyneleitä pidätellen varoen kysyin mitä minun kuuluu tehdä sillä aikaa kun julmat ja kohtuuttomat matkatoverini mättäävät vatsaansa kaviaaria ja shampanjaa, vastaus kuului: ”Mee vaikka tonne kahvilaan istuu, ei mua kiinnosta.” Viimeisin kunnianrippein nieleksin pettymykseni ja suruni. Hymyilin ja niiasin, lupasin odottaa mässäileviä matkatovereitani rupuisessa kuppilassa Loungen vieressä.

Täällä istun nyt, kohtuuttoman kallis Tapio-jogurtti seuranani ja hörpin sielu säröillä viimeisillä penneilläni ostamaani mustaa kahvia. Olen keräillyt ihmisarvoni vähäisiä rippeitä, mutta olen päättänyt edelleen uskoa ihmisten hyvyyteen ja säntillisyyteen. Tosin tämä tuntuu extremely hankalalta kaiken henkisen pahoinpitelyn jäljiltä. Olen kuitenkin vahva ja hyvä ihminen. Uskon, että herkkä ja pelokaskin pärjää tässä julmassa korporaatiorottien ja wannabe-esimiesten maailmassa.

Usko itseesi, ole oma itsesi. Rakkautta kaikille.

Teija

Arjen yllättävät haasteet.

office

 

Taksi-setä saapuu kotipihaan noutamaan lentokentälle. Kello on puoli viisi aamulla.

 

Teija: Huomenta, huomenta!

Taksi-setä: Huomenta.

Teija: Turun lentokentälle haluaisin.

Taksi-setä: Mhhhm.

 

Setä vaikuttaa hieman väsyneeltä, joten ajattelen estää häntä nukahtamasta rattiin. Huomaan auton tuulilasissa kohtuullisen kokoisen särön. Koska politiikasta, maahanmuuttajista ja uskonnosta ei saa jutella enää missään (ja kieltäydyn puhumasta jostain niin tylsästä kuin sää), valitsen särön jäänmurtajaksi.

 

Teija: Oho, sulla on aika iso särö tuossa tuulilasissa.

Taksi-setä: Mitä?

Teija: Särö. Tuossa ikkunassa. Oletko huomannut?

Taksi-setä: Mhhmmm.

Teija: Meilläkin oli volkkarissa särö, se korjattiin ihan vakuutuksen piikkiin.

Taksi-setä: Mhm.

 

Lentokentällä taaperran turvatarkastukseen, jossa odottaa hymyilevä turvamies.

 

Teija: Huomenta!

Turvamies: Hyvää huomenta!

Teija: Täältä tulee sulle ongelma-asiakas.

Turvamies: Mitä?

Teija: Kun mulla on paljon kaikkea kiellettyä.

Turvamies:

Teija: Elektroniikkaa.

Turvamies: Ei se haittaa, mää autan sua.

Teija: Kiitos. Otanko kengätkin pois? Näissä on tämmösiä solkia.

Turvamies: Kokeillaan pääsetkö läpi ottamatta pois.

*PIIP TÖÖT PIIP*

Turvamies 2: Ota nyt ne kengät pois.

 

Astelen ripakasti ulos lumituiskuun ja kannan matkalaukkuani kainalossa. Rappuset lentokoneeseen on todella jyrkät. Pääsen kuitenkin kömpelösti kiipeillen tuiman lentoemännän luokse koneen oviaukkoon.

 

Teija: Huome-

Lentoemäntä: Et sä voi tuoda sitä laukkua tänne.

Teija: Mitä?

Lentoemäntä: Se on ihan liian pullukka. Vie se takas tonne alas.

*Alhaalla kävelee SASsin työntekijä*

Teija: Voinko heittää tän laukun sulle?

SAS-nainen: Älä heitä, tulen hakemaan.

 

 

Köpiksen kentällä käveltyäni vastavirtaan (väärään suuntaan) muutaman minuutin, löydän tieni ulos iloisen ja avuliaan taksikuskin luo. Hän pakkaa pienen ja pullean laukkuni takakonttiin ja naurahtaa kun äännän katuosoitteen hänelle tanskaksi.

 

Iloinen & Avulias Taksikuski: Where are you from?

Teija: I’m from Finland! It was colder there and we have more snow! I thought that…. *blahblahblahblahblah…*

 

Ihana Taksikuski kuuntelee ja nyökkäilee kun höpötän Suomen talvesta ja sorrun rupattelemaan niinkin tylsästä aiheesta kuin sää.

 

Teija: …but in Lapland there is –

Iloinen & Avulias Taksikuski: You – not Finnish.

Teija: What?

Iloinen & Avulias Taksikuski: You American!

Iskä-Ihmiset.

dad

Ihanaa juhlapäivää kaikille, jotka tottelevat nimeä Iskä. Iskät ovat hassuja olentoja. Niillä on vastaus lähestulkoon kaikkeen ja ratkaisu suurempiinkin ongelmiin. Useimmat Iskä-ihmiset ovat varustettuja järkkymättömällä huumorintajulla ja pelisilmällä. Oma Iskä ainakin oli.

Kun olin pieni ja Iskältä loppui parkkirahat, hän ehdotti vaihtokauppoja. Pikku-Teija antoi Iskälle esimerkiksi neljä markan kolikkoa, ja sai vastineeksi ainakin 10 kappaletta kymmenen sentin kolikkoja.

Yhtenä jouluna Iskä yllätti ja osti mulle ja Veikalle uudet stereot. Koska paketointi ei ollut Iskän vahvin taitolaji, hän piilotti uudet sterkat omakotitalon pannuhuoneeseen. Iskä kertoi jouluaterian jälkeen, että on ostanut meille joululahjat, mutta “unohti” minne ne ovat piilotettu. Veikan kanssa juostiin tunnin ajan väärien vinkkien perässä pitkin taloa (ja pihaa).

Lukiossa päänvaivaa tuotti ruotsinkieli. Tuskastelin asiaa Iskälle ja kysyin miten hän oppi puhumaan ruotsia niin hyvin. Iskä näytti vanhoja koulutodistuksiaan. Lähestulkoon kaikissa oli ruotsinkielen arvosana 4 tai 5. Yhtäkkiä arvosana pomppasi 8 ja 9-tasolle. Kysyin oliko Iskä hankkinut tuutorin? Hän vastasi: “Tavallaan.” Myöhemmin Äiti kertoi, että Iskällä oli ollut muutaman vuoden ajan ruotsinkielinen tyttöystävä.

Iskän intohimo oli kitaransoitto ja laulaminen. Bändinsä kanssa kiersivät suuria areenoita, kuten Kaarinan Vapari ja Paraisten Vanha Malmi. Yhtenä kesänä bändin keikka oli venynyt aamun pikkutunneille, ja Iskä oli kiireessä unohtanut avaimensa kotiin. Kohteliaana miehenä Iskä ei halunnut herättää nukkuvaa perhettään. Tietämättään, että äiti oli huolissaan odottanut koko yön Iskää kotiin (ja soittanut bändikavereiden vaimoille ja paikalliselle poliisille), Iskä päätti nukkua ja odottaa aamupalaa takapihan leikkimökissä. Tunnelma aamupalalla ei ollut hilpeä.

Hyvää isänpäivää! Toivon kaikille uusia, muistorikkaita hetkiä, joita saa hihitellä loppuelämän ajan.

 

Jossain kaukana soi kitara.

iskapariisi

Jossain kaukana soi kitara. Mitä luultavimmin Eric Claptonin “Layla” tai Gary Mooren “Still got the blues.” Iskä soitti kitaraa yleensä sunnuntaisin aamulla. Ja sitten koko päivän. Helposti vieläkin kuulen nuottikirjan sivujen kääntelyn ja rottinkituolin narinan Iskän vaihtaessa kappaletta. Kitaran kaverina oli massiivinen Marshall-kaiutin, joka yleensä peitti Iskän laulamisen kitaran ujelluksen taakse. Kärttyisenä teininä ärsytti herätä tähän “meteliin.” Olihan kello vasta yksi iltapäivällä, unta olisi riittänyt vielä ainakin muutama tunti.

Luin hetken aikaa Turun Yliopistolla kasvatustiedettä. Yhdessä opuksessa kerrottiin kuinka lapset pienenä uskovat vanhempiensa olevan kaikkivoipia. Että kun ulkona sataa, lapsi menee käskemään “Isi, lopeta sade ulkona ja mennään leikkimään!” En ole koskaan ollut mikään varsinainen järjenriemuvoitto, tai edes keskivertoa fiksumpi yksilö. Ehkä siitä johtuen koko pienen elämäni ajan mun silmissä Iskä pystyi ihan mihin vaan. Ja jollain tasolla pystyikin. Ei meiltä koskaan mitään puuttunut, tai ollut huolenhäivää elämässä. Paitsi silloin tällöin kun sikspäkin juotuani ajoin yöllä kotipihaan ja rämäytin skootterin kännipäissäni Iskän Saabin kylkeen. Hupsista, saatana. Iskä oli muuten pelottava kun se oli vihainen.

Mä olen aina ollut ylpeä mun perheestä. Siitä kaikesta mitä he ovat saaneet aikaan ja kuinka jokainen luo itselleen juuri omanlaistaan elämää. Äidillä oli rankka lapsuus ja nuoruus. Hän selvisi siitä yksin ja omin voimavaroin. Uskalsi lähteä nuorena maailmalle yksin. Ja onneksi lähti! Äiti tapasi Iskän Israelin kaduilla. Sattuivat kävelemään toisiaan vastaan. Iskän kuoltua äiti uskalsi aloittaa uuden uran ja on pian kymmenen vuoden uran jälkeen jäämässä eläkkeelle Duodecimin aluekordinaattorin työstä. Mun veli on ehkä yksi viisaimmista ihmisistä joita tunnen. Mun silmissä koko lapsuuden ajan hän oli jonkin tason neron perikuva. On vieläkin. Veikka on nyt isä kahdelle iloiselle lapselle, jotka nauttii omasta lapsuudestaan ilman huolenhäivää tai murhetta. Iskä oli monitaituri useassakin asiassa, mutta eniten mua aina ihastutti miten hän otti huoneen haltuunsa missä tahansa oltiinkin. Enkä tarkoita kovaäänisyyttä tai esiintymistä. Iskällä oli kummallinen taito saada sut tuntemaan olosi turvalliseksi ja hyväksi. Mun silmissä Iskästä olisi tullut mahtava presidentti. Opin vasta Iskän kuoleman jälkeen, että hän keksi Helkamalla ollessaan sloganin “Vain Pakki Puuttuu.” Olen koittanut tällä tavoin elää elämääni ilman pakkia.

Iskän kuolemasta on huomenna yksitoista vuotta. Ikävä ei hellitä, enkä vieläkään pysty kuuntelemaan Iskän nauhoitettua laulua. Hän on edelleen se, kenelle haluaisin soittaa ensimmäisenä ja pyytää neuvoa maailman murjoessa. Pienestä pitäen pyysin Iskää viemään mut Pariisiin. Puoliksi vitsillä hän lupasi viedä mut ennen kuin täytän 18-vuotta. Päivää vaille täysi-ikäisenä istuttiin lentokoneessa matkalla Ranskaan. Vitsaillen pohdittiin, että mitkä tatuoinnit otetaan perillä. Samanlaisia hyviä hetkiä oli niin paljon, että on mahdotonta sanoa oliko Pariisin reissu se ikimuistoisin. Mutta siitä mulla sattuu olemaan kuva tallella.

Hyvää syntymäpäivää Iskä. Ota ankkuritatuointi siellä jossain, soita kitaraa koko päivä, tee uunimakkaraa HK:n sinisestä ja nauti muutama huurteinen Karhu. Olet rakas.

 

Vähän tyhmä.

blogiin

Viime viikonloppu meni hujahtaen, enkä saanut aikaiseksi oikeastaan yhtään mitään. Kävin tallilla, haettiin heinäpaali kaneille syötäväksi paikalliselta joulukuusifarmilta ja (nykyisten) tapojeni vastaisesti kumosin viisi siideriä lauantai- illalla. Tämä suuri synti kostautui seuraavana päivänä, kun liskot pääsi niskan päälle ja sai olon kummallisen levottomaksi. Varsinaisesta krapulasta muistan kärsineeni viimeksi Suomen reissulla. Täällä päässä uni tulee simmuun ennen kello yhdeksää ja viikonloppuisin aamulla olen iloisen yllättynyt, jos unta riittää ruhtinaallisesti puoli kahdeksaan. Liskot saivat kertaamaan (räkä)kännissä käytyjä keskusteluja, jotka pyörii sattuneista syistä jatkuvasti rahan, politiikan ja kulttuurin ympärillä. Juteltiin siitä miten amerikkalaiset ovat hyviä pitämään jatkuvaa meteliä itsestään ja suomalaiset tuppaa varoa sanomasta oikeastaan yhtään mitään, etteivät tulisi väärinymmärretyiksi. Törkeää yleistämistä – tiedän.

Siinä liskojen tanssiessa mietin omaa elämää ja sen myrskyjä, väärinkäsityksiä ja onnellisia hetkiä. Tajusin, että suurimman osan elämääni olen välttänyt sanomasta paljoa, jos mahdollista niin en ole sanonut yhtään mitään. Olen elänyt suuren osan elämääni siinä pelossa, että sanon tai teen jotakin tyhmää. Vaikka ulkomailla vietetyt vuodet ovatkin muuttaneet omaa olemusta äänekkäämmäksi ja ehkä pinnallisesti nähden itsevarmemmaksi, monesti huomaan kuitenkin jättäväni kohteliaisuuden sanomatta vieraalle asiakaspalvelijalle, tai pyyhin kirjoittamani (omasta mielestäni sikahauskat) jutut sosiaalisesta mediasta niiden julkaisemisen sijaan. Viimeksi aloittaessani uudessa työpaikassa tajusin, että jos vältän koko työpäivän ajan sanomasta jotakin tyhmää tai pelkään että alan änkyttää, en saa sanottua oikeastaan yhtään mitään. Hymyilen toki ja vastaan kysymyksiin, mutta mitään aitoa ja mielenkiintoista en osaa oma-aloitteisesti sanoa. Tämä on tosin osittain myös siitä syystä, että hevosalan ihmiset rakastavat juoruamista, mollaamista ja tarinoiden värittämistä. Olen oppinut, että kaikkien kanssa ei tarvitse olla bestiksiä.

Noin puoli vuotta sitten päätin olla “tästä lähtien” vähän tyhmä. Jutella vapaammin, antaa itseni haeskella oikeita sanoja, puhua omalla aksentilla ja omilla sanoilla. Totuus kuitenkin on, että en ole, enkä tule olemaan mikään Einstein missään maassa. Joten fuck it. Pitkään mua nolotti tilanteissa, joissa paikalliset ihmiset päivittelivät kuinka “söpö” olen kun sössötin vaikka ruokatilausta ravintolassa. Katsastuslaitoksella posket helotti, kun kaikki hallin pojat hirnuivat mun autotietoudelle, vai nauroiko ne sittenkin mun puhetavalle? Tuskin se hirnuminen ja naaman nykiminen mitään pahansuopaa on koskaan ollut. Nolostumisen sijalle on noussut ärsyyntyminen. Enää en joka kerta jaksa kohteliaan nolona selittää tuntemattomille, että miten olen eksynyt rapakon taakse ja äännetäänkö mun nimi “Tiitsa” vai “Taitsa.”

Joten pahoittelut jo etukäteen, mutta aion olla äänekäs ja vähän tyhmä myös tämän kesän Suomen reissulla. Näytän varmasti kylähullulta kun hymyilen 24/7 ja nauran nolon kovaäänisesti. Suunnittelen myös kysyväni idioottimaisia kysymyksiä ja kerron kohteliaisuuksia Prisman kassaneideille. Pyrin myös ikuistamaan pölöjä juttujani enemmän sosiaalisessa mediassa sen ikuisen peukutuksen sijaan. Mä olen päättänyt, että oon tarpeeksi hyvä, tarpeeksi fiksu ja tarpeeksi Teija – just tällaisena vähän tyhmänä.

Täydellinen Hamsteri.

Ole vähän parempi. Anna vähän enemmän. Tee vähän lisää. Jää vielä ylitöihin. Suorita entistä tehokkaammin. Maksa vielä enemmän. Missä menee raja? Alkuperäinen, henkilökohtainen “American Dream” rapakon äänekkäämmälle puolelle muuttaessani on auttamattomasti ja radikaalisti muuttunut. Kieli pitkänä ja silmät säihkyen päätin seitsemän vuotta sitten jahdata unelmaani – kouluratsastajan uraa. Lannistumatta ja vastoinkäymisistä liikaa uupumatta lapioin vuosi toisen jälkeen päivittäiset hevosenpaskat kärryyn, ostin laastareita liikavarpaille ja kidutin viatonta tammaani etsimällä vasenta istuinluutani. Kidutuksen uhriksi joutuivat myös tusina valmentajia jotka kehottivat tuntitolkulla, että “siirrä käsiäsi oikealle, jotta hevosen olkapäät siirtyvät myös oikealle.” Kuukauden päivien vierähdettyä hamsteri vintilläni suostui pysähtyä sekunnin murto-osaksi – “aah, siis siirrä käsiä oikealle!” Kertaus on opintojen äiti. Ja minä joskus maailman hitain oppija. Maailman hitaimman, mutta lannistumattoman oppijan unelma on nyt onnistuneesti maksaa vuokra tänäkin kuukautena.

 

Pähkäilen verokortti kädessä miten ihmeessä olen tullut toimeen tämän(kin) vuoden maksettuani maltaita pitääkseni kiinni yllämainitusta unelmastani. Vastaus on hyvin yksinkertainen: en ole tullut toimeen. Talouden tasapaino on vain unelmaa, kun hyviä tuloja saa joka kerta riipiä verisillä sormilla muuttamalla osavaltiosta toiseen, tai työpaikasta viidenteen. Tilin tullessa kymmenen etusormea taputtelee olkapäälle, että “maksa-maksa.” Vuokrat nousee, tienistit laskee. En enää ihmettele miksi Amerikka tuntuu pyörivän vain ja ainoastaan kahden aiheen ympärillä – tulot ja työ. Olet se mitä teet työksesi ja olet sen arvoinen mitä tienaat vuodessa.

 

Toissa päivänä kävin työhaastattelussa korkkarit jalassa ja tuhti kerros meikkiä naamassa. Pelkäsin hikoilevani lammikollisen haastattelijan valkoiselle toimistopöydälle, tai sanovani vahingossa jotakin pervoa, mutta turhaan. Haastattelu meni hyvin, enkä jättänyt mitään eritteitä jälkeeni. Yksi asia kuitenkin valkeni minulle sydänkohtauksen tavalla; useimmat työnantajat haluavat nykyään “valmiin” työntekijän. Ole valmiiksi koulutettu. Ole valmis tekemään ensimmäinen kuukausi työtä palkatta. Ole valmiiksi parempi tähän työhön kuin yksikään muu hakija. Et ole jo valmiiksi täydellinen? Tällä kertaa valintamme ei osunut sinun kohdallesi. Löysimme täydellisen, nuoremman, kokeneemman, viisaamman, halvemman kanditeetin jolla oli muuten korkeammat korot kuin sinulla ja huomattavasti luonnollisempi meikki. Kiitos mielenkiinnostanne.

 

Mihin työhön minä olen tarpeeksi hyvä? Milloin olen ihmisenä riittävä? Voisin olla parempi vaimo, jos edes joskus kokkaisin ja jos jaksaisin sutista peiton alla 12 tunnin työpäivän päätteeksi. Voisin hymyillä enemmän. Pitäisi auttaa ihmisiä ympärillä ja antaa enemmän dollareita kodittomille. Pitäisi kouluttautua internetin tuhansien ilmaisten kurssien avulla, koska tulot eivät riitä “oikeaan” koulutukseen. Voisin joskus siivota. Olisin parempi tytär, jos kieltäytyisin äidin jatkuvasta taloudellisesta avustuksesta. Olisin menestyvä maahanmuuttaja, jos olisin jo hankkinut maan kansallisuuden ja perehtyisin sen historiaan. Olisin taitavampi kirjoittaja, jos kirjoittaisin enemmän. Miten tästä oravanpyörästä hyppää pois? Milloin tulee se hetki jolloin joku ottaa olkapäistä tiukasti kiinni, ravistaa ja vannottaa, että “sinä olet tarpeeksi hyvä – juuri tuollaisena kuin nyt olet.”