Jossain kaukana soi kitara. Mitä luultavimmin Eric Claptonin “Layla” tai Gary Mooren “Still got the blues.” Iskä soitti kitaraa yleensä sunnuntaisin aamulla. Ja sitten koko päivän. Helposti vieläkin kuulen nuottikirjan sivujen kääntelyn ja rottinkituolin narinan Iskän vaihtaessa kappaletta. Kitaran kaverina oli massiivinen Marshall-kaiutin, joka yleensä peitti Iskän laulamisen kitaran ujelluksen taakse. Kärttyisenä teininä ärsytti herätä tähän “meteliin.” Olihan kello vasta yksi iltapäivällä, unta olisi riittänyt vielä ainakin muutama tunti.
Luin hetken aikaa Turun Yliopistolla kasvatustiedettä. Yhdessä opuksessa kerrottiin kuinka lapset pienenä uskovat vanhempiensa olevan kaikkivoipia. Että kun ulkona sataa, lapsi menee käskemään “Isi, lopeta sade ulkona ja mennään leikkimään!” En ole koskaan ollut mikään varsinainen järjenriemuvoitto, tai edes keskivertoa fiksumpi yksilö. Ehkä siitä johtuen koko pienen elämäni ajan mun silmissä Iskä pystyi ihan mihin vaan. Ja jollain tasolla pystyikin. Ei meiltä koskaan mitään puuttunut, tai ollut huolenhäivää elämässä. Paitsi silloin tällöin kun sikspäkin juotuani ajoin yöllä kotipihaan ja rämäytin skootterin kännipäissäni Iskän Saabin kylkeen. Hupsista, saatana. Iskä oli muuten pelottava kun se oli vihainen.
Mä olen aina ollut ylpeä mun perheestä. Siitä kaikesta mitä he ovat saaneet aikaan ja kuinka jokainen luo itselleen juuri omanlaistaan elämää. Äidillä oli rankka lapsuus ja nuoruus. Hän selvisi siitä yksin ja omin voimavaroin. Uskalsi lähteä nuorena maailmalle yksin. Ja onneksi lähti! Äiti tapasi Iskän Israelin kaduilla. Sattuivat kävelemään toisiaan vastaan. Iskän kuoltua äiti uskalsi aloittaa uuden uran ja on pian kymmenen vuoden uran jälkeen jäämässä eläkkeelle Duodecimin aluekordinaattorin työstä. Mun veli on ehkä yksi viisaimmista ihmisistä joita tunnen. Mun silmissä koko lapsuuden ajan hän oli jonkin tason neron perikuva. On vieläkin. Veikka on nyt isä kahdelle iloiselle lapselle, jotka nauttii omasta lapsuudestaan ilman huolenhäivää tai murhetta. Iskä oli monitaituri useassakin asiassa, mutta eniten mua aina ihastutti miten hän otti huoneen haltuunsa missä tahansa oltiinkin. Enkä tarkoita kovaäänisyyttä tai esiintymistä. Iskällä oli kummallinen taito saada sut tuntemaan olosi turvalliseksi ja hyväksi. Mun silmissä Iskästä olisi tullut mahtava presidentti. Opin vasta Iskän kuoleman jälkeen, että hän keksi Helkamalla ollessaan sloganin “Vain Pakki Puuttuu.” Olen koittanut tällä tavoin elää elämääni ilman pakkia.
Iskän kuolemasta on huomenna yksitoista vuotta. Ikävä ei hellitä, enkä vieläkään pysty kuuntelemaan Iskän nauhoitettua laulua. Hän on edelleen se, kenelle haluaisin soittaa ensimmäisenä ja pyytää neuvoa maailman murjoessa. Pienestä pitäen pyysin Iskää viemään mut Pariisiin. Puoliksi vitsillä hän lupasi viedä mut ennen kuin täytän 18-vuotta. Päivää vaille täysi-ikäisenä istuttiin lentokoneessa matkalla Ranskaan. Vitsaillen pohdittiin, että mitkä tatuoinnit otetaan perillä. Samanlaisia hyviä hetkiä oli niin paljon, että on mahdotonta sanoa oliko Pariisin reissu se ikimuistoisin. Mutta siitä mulla sattuu olemaan kuva tallella.
Hyvää syntymäpäivää Iskä. Ota ankkuritatuointi siellä jossain, soita kitaraa koko päivä, tee uunimakkaraa HK:n sinisestä ja nauti muutama huurteinen Karhu. Olet rakas.
TeijaSite 