Placeboinen Mieli.

 

 

Päätin koittaa aamulla päivänvalolamppua jonka pitäisi auttaa kaamosmasennukseen. Siristelin siinä silmiäni puolisen tuntia ja pohdin mahtaisiko samoja lamppuja olla saatavilla solariumilla varustettuna. Aanelosen värinen naama kun lisää joulukuista alakuloa ainakin inan verran. Sateisesta, mutaisesta ja kylmästä päivästä huolimatta sain lampun jälkeen imuroitua ala-, sekä yläkerran, siivottua kanien huoneen ja pestyä petivaatteet. Jos lamppu ei oikeasti toimi ja kyseessä on placebo -ilmiö, niin se sopii mulle.

Mulla ei tänä vuonna ole ollut suoranaista kaamosmasennusta, mutta rankkasateen lailla päälle painavaa väsymystä kyllä. Vaikka ajan talliduunista kotiin iltapäivän auringossa, kamppailen lyijynraskaiden silmäluomien kanssa ja pelkään nukahtavani rattiin. Illalla yhdeksään asti valvominen on mitalin arvoinen suoritus. Aamulla nousen viideltä haaveilemaan muutamasta lisätunnista unta. Mutta mieluummin olen väsynyt kuin masentunut. Koti-Suomeen verrattuna Kanadan rajoilla vietettyjen talvien valomäärä ei ole pöntömpää. Se on toki suhteellista. Kaliforniassa vietetty talvi todisti, että masennus ja alakulo voi iskeä lämmöstä ja valosta huolimatta. Lumimyrskyt ja ennätyspakkasetkaan eivät ole saaneet haikailemaan takaisin palmupuiden äärelle. Kalkkarokäärmeet, työttömyys ja aluepalot ovat vielä liian kirkkaina muistoissa.

Pelottavinta on se, kuinka mun mieli käyttäytyy alakulon ja ongelmien aikana. Toivoisin, että jossakin korvien välimaastossa olisi on/off -nappi jota painaa huonoina päivinä. Sen sijaan mun rakkaat aivonystyrät hyppää täysille kierroksille ja alkaa märehtimisen sijaan tehdä suunnitelmia. Muutama viikko takaperin kolmen riitaisan ja stressaavan päivän jälkeen masennuksen ja sänkyyn jäämisen sijaan ystäväni Mieli teki uuden aikaennätyksen tallitöissä saaden selän sekä lantion huutamaan särkylääkkeitä. Tämän jälkeen Mieli päätti, että Suomessa asuminen ratkaisee kaikki riidat ja ahdingot, joten Mieli kyseli alustavaa pankkilainaa muuttoa varten. Mielen suunnitellessa hevosen myyntiä oli pakko nöyränä pyytää Mieleltä aikalisää. Onneksi kolmen päivän vitutusputki katkesi ja Mielen suunnitelmien tielle astui väliaikainen rauha. Aikoinaan kun mulla ja Mielellä ei ollut niin paljoa vastuuta (eläimiä) täällä rapakon takana, Mieli osti jokaisen riidan ratkaisuksi lentolipun Suomeen. Silloin vuosia sitten tuli paluumuuton sijaan lomailtua kotikonnuilla ilahduttavan paljon.

Talven piristyssaldo on siis tähän mennessä metsälenkit, elektroniikkavapaat teehetket ja blogin kirjoittaminen. Eläinten kanssa vietetyt hetket ovat jo vuosia hyvin toiminut piristysruiske josta en osaa enää luopua. Vaikka kuinka tekisi mieli myydä koko omaisuus, muuttaa meidän huumeluolaksi luultuun asuntovaunuun ja reissata pitkin maailmaa, karvakorvat pitää jalat tiukasti maassa. Ja toki meidän huumeluolaa vetävä lava-auto tönöttää tuossa takaoven edessä eikä suostu enää edes inahtaa. Volkkarillako sitä uutta kotia täytyy hinata? Näinä sateisina, mutta hyvinä päivinä me Mielen kanssa sovussa suunnitellaan hieman pienempimuotoisia juttuja piristämään elämää. Olen lähetellyt englanninkielisiä artikkeleita julkaistavaksi paikallisiin lehtiin ja hakenut myös uusia copywriterin töitä. Toistaiseksi en ole nähnyt mitään höpinöitäni painettuna paperilla, eikä työnantajakaan ole vaihtunut, mutta palaute on ollut yllättävän positiivista. Riskin otto ja radikaalit muutokset ovat aina ollut oma henkilökohtainen ratkaisu masennuksen tai myrskyisien aikojen keskellä. Vaikka tänään en voikaan enää pakata matkalaukkua ja jättää pupua hoitoon äidin helmoihin, haen piristystä itseni likoon laitosta ja riskien otosta. Harvemmin ne pienemmät riskit johtavat mihinkään muuhun kuin itsensä nolaamiseen, mutta pysyypä edelleen ne jalat maassa ja Mieli nöyränä – ja poissa pankkilainojen ääreltä.

Mielensykkyrävyyhti.

Miksi? Miksi piti mennä tekemään suunnitelmia sunnuntaille. Sunnuntait on lepopäiviä siitä riippumatta, että lauantaina sai jo olla patalaiska ja päivän suurin suoritettava tehtävä oli pikainen reissu ruokakauppaan. Ja pitääkö tuon koiran käydä JOKA päivä ulkona? Enkö mä muka juuri imuroinut muutama päivä sitten ja pessyt pyykkiä? Ajatukset valuu kuin juoksuhiekka huomenna alkavaan viikkoon, maksamattomiin laskuihin ja tekemättömiin työtehtäviin. Nopeasti sunnuntainen lepohetki aamukahvin ja koiran kanssa sohvalla muuttuu pätkittäiseksi hengitykseksi, ajatusten sekasorroksi ja pikkuhiljaa minimaaliseksi paniikkikohtaukseksi. Talo ei kuitenkaan ole tulessa, kukaan ei ole hengenvaarassa ja itsellä näyttäisi olevan kaikki raajat tallella. Koiralla saattaa olla pissahätä. Lattialla on ulkoa kulkeutunutta hiekkaa ja kattilat makaa tiskaamatta altaassa. Onko nämä paniikkikohtauksella palkittuja ongelmia, rakas lanttupää?

 

Tein mä toki jonkin asteen tutkimustyötä tekemättömyyden vaikeudesta lauantaiaamuna. Kasasin lautaselle amerikkalaiseen tapaan maapähkinävoileivän, juustoa ja muutaman mandariinin. Kaataessani Kulta Mokkaa ylisuureen New York -kahvikuppiin mietin josko aamupalan äärellä kirjoittaisin blogia, tai selaisinko Facebookkia puhelimella. Koira möllötti sohvalla ja tuijotti mua (lautastani) kun radikaalisti päätinkin istua hauvelin viereen ja olla katselematta mitään elektronista laitetta tai kivikautisen paperista kirjaa. Siinä vedettiin juustoa napaan hyvä kaksikymmentä minuuttia. Aika tuntui pysähtyvän. Kuuntelin omaa hengitystä ja katkonaisen hyperventilaation sijaan hengitys tasaantui ja syveni. Koiran rapsuttelu sai aikaan kivan lämpimiä tunteita. Joka toinen minuutti viiden tunnin päästä suoritettava kauppareissu tupsahti kutsumattomana mieleen luomaan paniikkia, mutta tuuppasin kutsumattoman vieraan pois ajatuksista keskittymällä koiran tasaisen tyytyväiseen murahteluun ja omaan rauhoittuvaan olotilaan.

 

Jännä miten vuoden pimeimpänä aikana koko kroppa vikisee lisää auringonvaloa, mutta kun se mysteerinen lamppu vihdoin säteilee kirkkaalla taivaalla, viimeinen asia mitä mieli haluaa tehdä, on mennä ulos. Mieluummin sulkisin verhot ja sukeltaisin takaisin peittojen alle murjottamaan. Kun kuitenkin koiran pakottamana lähden aurinkoiseen metsään pakkasen nipisteltäväksi, olotila paranee jo muutamassa minuutissa ja mielen sekasorrot tasoittuu monta astetta. Tiskattavat kattilatkaan ei tunnu enää täydelliseltä maailmanlopulta. Metsäpolulla päätän tästä lähtien jättää älypuhelimen kotiin jokaisella lenkillä. Kaverit varmasti selviää vähemmällä määrällä “kato kuin söpö se on uudessa villatakissa” -koirakuvia. En ihan vielä uskalla pysähtyä kuuntelemaan omaa hengitystä ja universumia, tai tuntemaan miten olen yhtä luonnon kanssa, mutta raitis pakkasilma kieltämättä tuntuu hyvältä keuhkoissa. Luonnonääniä olisi helpompi kuulla ilman pellolla paukuttelevia metsästäjiä, mutta nähtiin me muutama (elävä) orava ja pikkulintu. En koe olevani osa luontoa, enkä pysty luomaan itselleni mielenrauhaa, mutta tunnen toki iloa kun katson pönttönä puskasta toiseen pomppivaa koiraani. Mielen sekasortoinen vyyhti ei aukea, mutta saan sen sysättyä jonnekin aivojen takaperukoille tukehtumaan omaan mahdottomuuteensa. Selkäkivut eivät ole poistuneet, mutta tunnen käveleväni edes muutaman sentin suorempana. Kotona olo on tarpeeksi rauhoittunut, jotta pystyn taas kirjoittaa.

 

Olen lukenut paljon artikkeleita ylisuorittamisesta, itsensä ylittämisestä ja jatkuvasta asioiden saavuttamisesta. Miten ihmiset kokevat ahdistusta ja paniikkia, koska he asettavat itselleen liikaa tavoitteita. Rauhoittuminen ja oleminen ei ole itsessään vaikeita asioita, mutta niistä luvalla nauttiminen on. Maanantaista perjantaihin oma elämä on fyysistä ja henkistä suorittamista joka päivä. Teen töitä kellon ympäri ja välillä pidempään. Joudun pakottaa itseni pois tietokoneelta ja pakottaa ajatukset hiljenemään. Toissapäivänä päivätöistä kotiin palanneena juoksin kuumaan suihkuun, koska olin litimärkä hiestä. Kuuma suihku voisi olla rentouttava, mukava tapahtuma, mutta mulle se on työtehtävien listaamista, tekemättömien asioiden muistelua ja minuuttien laskemista. Pakotin itseni istumaan alas ja hengittämään. Vaikka se veikin kaksi minuuttia tehokasta tulevaa työaikaa. Kummallisinta tässä mun paniikinomaisessa arjessa on se, että kukaan ei hoputa, tai käske tekemään enemmän. Se on täysin omaa henkilökohtaisen helvetin tuotantoa. Usein itsensä piippuun puskeminen laskee myös työtehoa. Parhaimmat työprojektit olen saanut aikaan vapaapäivänä, kun ei ole “pakko” tehdä mitään. Parhaimmat kirjoitukset on syntyneet kun kirjoitan vain itselleni, päästäkseni pakoon sitä kirottua mielensykkyrämyttyä. Hetkinä jolloin kellonajalla ei ole väliä. Silloin tulee mieleen kirkas ajatus, että hei – mä olen oikeastaan ihan okei just tällaisena.

 

Asetankin tavoitteeksi huomenna aamulla olla tarkistamatta herättyäni sähköposteja, säätilaa, pankkitilin saldoa sekä Facebookin elintärkeitä uutisia. Aion istua tässä sohvalla ja hörppiä Kulta Mokat kuunnellen yläkerrasta kantautuvaa kuorsausta. Ehkä töihin ajaessa en kuuntelekaan aamukuuden uutisia. Päivätyön ja iltatyön väliin suunnittelen tauon ja teen jotakin kivaa. Ehkä en vastaa sähköposteihin sillä sekunnilla kun ne saapuvat. Ehkä kirjoitankin jotakin itselleni ja jätän yhden työtehtävistä huomiselle. Ehkä vietän muutaman ylimääräisen hetken metsässä koiran hölmöilyä ihaillen. Ehkä huomenna keksin tavan antaa itseni olla juuri tällainen – mielensykeröinen, elämässä räpiköivä hyperventiloija.

Mutku Mää Haluun.

Mä haluan kotiin. Mun on ikävä suomalaisia, jotka välttelee katsekontaktia, tai minkään sortin kontaktia, jollei keskuudessa ole perheenjäsen tai perjantai-ilta. Mä haluan takaisin mulle ei-outojen, lähes mykkien sisupussien joukkoon. Mä haluan tallustaa harmaissa päivissä tietäen ettei aina tarvitse olla pirteä tai ylisuorittaa. Haluan oman, tylsällä pohjapiirustuksella toteutetun pienen asunnon jossa on vielä tylsemmät valkoiset seinät. Haluan lukea taloyhtiön ilmoitustaulun passiivis-aggressiivisia rakkauskirjeitä vittuuntuneilta naapureilta. Haluan kävellä luonnottoman luonnollisessa hiljaisuudessa keskellä metsää ja ihastella tylsää sammalta ja loputonta mäntyjen ryteikköä. Aamulla haluan raivata esiin lumipenkkaan kaivautuneen auton, vain todetakseni ettei se tänäänkään suostu starttaamaan. Haluan töihin juomaan kaksi kuppia kahvia kahden tunnin välein. Haluan kävellä kuhisevaan Prismaan töiden jälkeen ihastelemaan ihmisten järjestelmällisyyttä ja kuinka kaikkien huulet liikkuu, mutta mitään ei kuulu vaikka seisoisi muutaman metrin päässä. Haluan ilahtua kun kassaneiti sanoo muutaman ylimääräisen sanan. Haluan istua kahvilassa ilman puhelinta tai kirjaa ja aiheuttaa paniikinomaisia tuntemuksia kanssakahvittelijoissa hymyilemällä heille. Haluan palauttaa pussillisen puolentoista litran muovipulloja ja tuntea itseni lottovoittajaksi. Parkkipaikalla haluan tarjota apua mummelin kauppakassien kanssa ja huvittua “näytänkö-mää-siltä-että-tartten-apua-mee-muualle” vastauksesta. Haluan salaa odottaa illan tositeeveetarjontaa. Haluan tuhahtaa, koska radiossa soitetaan aina samat laulut samaan kellonaikaan. Haluan syödä Jalostajan hernekeittoa illalliseksi kolmatta kertaa tällä viikolla. Haluan kaivautua pussilakanoihin, kuunnella patterin naksumista ja haaveilla ulkomailla asumisesta.

Haluan tuntea kuuluvani.